Ulkomaanpoliisista, päivää!

Maaliskuussa, kun O:n työt ovat jo ehtineet alkaa ja J vielä viimeistelee hotellihuoneen lattialta käsin siirtymää työpaikasta toiseen, on aika käydä ilmoittautumassa verollepanoa varten. Työskentely Slovakiassa ei edellytä EU:n kansalaiselta työskentelylupaa, mutta ilmoitus vakituisesta asumisesta tulee tehdä paikalliselle virkavallalle, jos siis mielii saada työstään myös rahallista kompensaatiota. Luonnollisesti syynä on tarvittavien tietojen kerääminen verotusta varten. J:n työnantaja toivoi kyseisen visiitin olevan tehtynä jo työsopimusta allekirjoitettaessa, O:n työnantajalle riittää, kunhan virastossa ehtisi käydä näyttämässä naamansa joskus ennen ensimmäistä palkanmaksua.

Olimme saaneet kuulla kyseisestä byråsta mitä värikkäimpiä tarinoita jo muutamien Bratislavassa vietettyjen päivien aikana. Viraston ovelle kannatti kuulemma raahautua jonottamaan jo aamuviideltä, mikäli mieli päästä sisään viraston ovista vielä saman päivän aikana. Tiskin takana murjottava virkailija ei puolestaan tulisi puhumaan kanssasi sanaakaan millään muulla murteella, kuin sujuvalla slovakilla. Taisi joku pelotella kilometrin mittaisessa jonossa tarttuvilla trooppisilla taudeillakin.  

Eräänä keskiviikkoaamuna päätämme ottaa härkää sarvista ja lähteä koittamaan onneamme. Edellisinä päivinä oli hiki otsassa varmisteltu, että molemmilta löytyivät operaatioon tarvittavat passikuvat ja hartaudella koottu valikoima dokumentteja, kuten notaarin leimaamat kopiot vuokrasopimuksista, vuokraisännän kirjallinen vahvistus omistusoikeudestaan kyseiseen asuntoon, passit ja passien kopiot sekä tarvittavilla henkilötiedoilla varustetut slovakinkieliset lomakkeet. Mukaan tulee ottaa myös työnantajan kirjallinen todistus työskentelystä Slovakiassa, vaikka työluvan hakemisesta ei kyse pitänyt ollakaan.

Puoli seitsemältä taksin tilaaminen hotellille, matka kaupungin halki Tonavan toiselle puolelle Petržalkan kaupunginosaan. Keskustan tuntuman sijaan ulkomaanpoliisin virasto löytyy viimein taksikuskinkin yllätykseksi betonilähiön uumenista kerrostalojen lomasta. Olemme paikalla hieman seitsemän jälkeen hytisemässä vilpoisassa maaliskuisessa aamussa.  Emmekä ole ainoat. Paikalla on jo ainakin viitisenkymmentä muuta toiveikasta maahanmuuttajaa. Nopealla vilkaisulla moni jonottaja näyttäisi tulevan Kaukoidän suunnalta. Myös venäjää kuuluu jonosta useammastakin suunnasta. O tunnistaa jonossa puolitutun kollegan ja lyöttäydymme seuroihin. Italialaisella miehellä on mukanaan slovakialainen tyttöystävä, joka lupaa tarjota tulkkauspalvelua tiukan paikan tullen myös kahdelle suomalaiselle. 

Puoli kahdeksalta viraston ovet aukeavat ja oven suusta meitä vilkuilee tukevahko slovakkimies. Tulkkimme ei suostu kääntämään miehen tervehdystä, tyytyy vain pyörittelemään päätään. Liian karkeaa kielenkäyttöä, kuulemma. Ovien auettua aiemmin rauhallinen jonotus muuttuu suorastaan intohimoiseksi suurehkon osan jonottajista alkaessa survoutua sisään vastaanottotilaan. Nelikostamme ei kenenkään tee mieli katkoa kylkiluita, joten päätämme odottaa sivummalla pahimman tungoksen laantumista. Sisällä virastossa ilmoitamme virkailijalle kansalaisuutemme, jonka jälkeen saamme vuoronumerot uutta jonottamista varten. Saamissamme lapuissa ovat luvut 41 ja 42. Ilmeisesti meillä ei ole kiire minnekään, joten päätämme vielä vilkaista muutamaa lomaketta.

Yllättäen numeronäytöllä vilahtaa O:n paperilapulla oleva numero. Seuraa sutjakka syöksyminen suljettuun virastohuoneeseen ja muutamaa minuuttia myöhemmin näytöllä vilkkuu J:n numero. Viidessä minuutissa on paperit ja passikuvat lyöty tiskiin ja raapustettu allekirjoitukset tarvittaviin papereihin. Virkailija on koko toimituksen ajan puhunut asioiden hoitamiseen tarvittavan määrän englantia ja kun alle puoli tuntia on kulunut viraston ovien avaamisesta huomaamme olevamme valmiita lähtemään. Molemmilla on kourassa kapeahko lipare paperia allekirjoitusten ja leimojen kera muistona visiitistä. Kyseisellä paperilapulla on myöhemmin mahdollisuus noutaa virallinen versio todistettavasta läsnäolostamme Slovakiassa ja mikä tärkeintä: mahdollisuus joka kuukautiseen tilipussiin. 

Myöhemmin kollegoiden kanssa käydyistä keskusteluista selviää, että mikäli mielii Slovakiassa muuttaa asunnosta toiseen, on byrokratiaviidakko edessä myös slovakilla. Kun Suomessa henkilötiedot rakentuvat pitkälti sosiaaliturvatunnuksen ympärille, näyttävät ne Slovakiassa niputtautuvan vakituisen osoitteen ympärille. Kun asumus siis vaihtuu, on ilmeisesti myös paikallinen henkilökortti uusittava. Ehkä tutkimusmatkailun nimissä on siitäkin menettelystä vielä jossakin vaiheessa otettava selvää. Vielä emme ole kuitenkaan uskaltautuneet uudelle virastovierailulle.

(Toi. huom. Ennätysnopeasta asioinnistamme kyseisessä virastossa voidaan ilmeisesti kiittää Suomen EU-jäsenyyttä.)

On jäätelö hyvää, kun yksin syö

Ammoniumkloridia, kiitos!

Salmiakista puhumattakaan. Tällä viikolla tupaan tuli kaksi karamellilähetystä: Suomessa vieraillut työkaveri toi tuliaisina pussillisen turkinpippureita ja loppuviikosta saapui ystävien lähettämä salmiakki- ja lakupaketti. Nam.

Ei liene yllätys, että erityisesti salmiakkia saa Keski-Euroopassa syödä melko yksiksensä. Työpaikalla avattua salmiakkipussia kohden sorkkiansa ojentelevat lähinnä muista pohjoismaista lähtöisin olevat työkaverit, allekirjoittanut (J) ehkä kaikkein innokkaimmin. Muut kiertävät kaukaa. Pohjoismaalaisten lisäksi salmiakkia taitavat tässä maailmankaikkeudessa maistella lähinnä vain saksalaiset ja alankomaalaiset.

Muutaman viikon takaisella junamatkalla Bratislavasta Wieniin matkaseurueemme ainut ehta slovakki onnistui poimimaan avatusta karamellipussista yhden harvoista salmiakkipastilleista. Ruuansulatuskanavan sijaan herkun loppusijoituspaikaksi vaihtui junan roskakori. Paikallisten makuhermoja taitavatkin enimmäkseen hivellä erilaiset suklaat ja suppeahko valikoima hedelmäkaramelleja. Pakko myöntää, että suklaahyllyltä tosin löytyy monta hyvää kilpailijaa vanhalle kunnon Fazerin Siniselle.

Herkkua on siinä monenlaista

Muutaman kauppaketjun hyllyiltä on lisäksi tehty eritoten keskisuomalaisia ilahduttavia löytöjä. Omaa maailman valloitustaan näyttää nimittäin tekevän myös Vaajakosken lahja maailmalle: Pepe -lakritsipatukka. Pandan lakritsia myy oletettavasti myös paikallinen Lidl, tai näin ainakin puoliammattilaisen makutestin mukaan.

Mutta niinhän se menee, että 'hyvä ruoka, parempi mieli'. Erityisesti, jos kyseessä on jälkiruoka.

Be there or be MAMU...

Tammikuu 2013. Takana valmistumiset, muuttoja ja työpätkää jos jonkinlaista. Kantahämäläisessä talvi-illassa työvoimatoimiston sivuja selaillessa käy mielessä ajatus työskentelystä ulkomailla, oikeastaan ihan missä vain, mutta ulkomailla. Hakukenttään 'Suomeen ilmoitetut ulkomaan paikat yht.' ja näytölle ilmestyy toistakymmentä avointa työpaikkaa. Vaatimuksena sujuva suomenkielen taito. Joo, pitäisi löytyä. Useampi tunti hakemuksen työstöä, CV:n päivittämistä ja ensimmäinen koukku matoineen päivineen on heitetty vesille.

  

Tosin ensimmäinen yritys ei tuota tulosta. Ei sinänsä mitään uutta. Kieltävää vastausta ovat tarjonneet kylät ja kunnat Keski-Suomesta Uudellemaalle. Ja nähtyhän tuo Tukholma jo onkin. Seuraava haku menee reilusti Itämerta edemmäs. Seuraavat viikot tuovat tullessaan tunteja kestäviä englanninkielisiä puhelinhaastatteluja ja yhtäkkiä työtä on ensin O:lla, muutamaa viikkoa myöhemmin myös J:llä. Kahden viikon varoitusajalla helmi-maaliskuun vaihteessa muutto maahan, jossa toinen ei ole käynyt koskaan, toinen piipahtanut lyhyen viikonloppuvisiitin ajan vajaa vuosi takaperin. Paikallisen murteen hienouksia ei taida kumpikaan. Neljä matkalaukkua, kitara ja lentoliput Helsingistä Wieniin. Klassisen musiikin taivaasta matka jatkuu rajan toiselle puolen, halvan oluen ja huonon palvelun luvattuun maahan - Slovakiaan.

Tonava kaunoinen?

Nové Mesto

Rajan itäpuolella poistuminen bussista kaupungissa nimeltä Bratislava. On saavuttu maailmankolkkaan, jossa paikalliset teroittavat olevansa osa Keski-Eurooppaa. Itään on tästä kuulemma vielä matkaa. Matkailijaa on kuitenkin ensimmäisenä vastassa neuvostoajoista muistuttava pääbussiasema, Autobusová stanica, mahdollisesti koko kaupungin rumin rakennelma. Ensivaikutelmasta huolimatta, tai ehkä juuri siitä johtuen, muu kaupunki näyttää kuitenkin matkailijan silmissä melko miellyttävältä. Oikeastaan pikemminkin maahanmuuttajan silmissä, asumaanhan tänne on tultu, eikä vain matkailemaan. 

Ohjeistus kohdillaan

Oma koti kullan kallis

Ensimmäisen asumuksen tarjoaa paikallinen huoneistohotelli, jonka jälkeen vakituisempi asumus löytyy keskustan läheisyydestä, Ružinov-nimisen kaupunginosan kupeesta. Kodin tarjoaa 1900-luvun alun tyyliin rakennettu kerrostalo, joka on yllättäen säästynyt muuta kaupunkia lähes häiritsevän runsaasti värittäviltä graffiteilta. Pihapiirin läheisyydestä löytyy myös maauimala, jonka keväistä puhdistusta voi aurinkoisina viikonloppuaamuina vakoilla ikkunaverhojen takaa. Muonituspalveluista pitää huolta muutaman kadunmutkan takana sijaitseva Lidl ja pääsiäisenkin pyhinä ovensa auki pitävä kauppakeskus Central. 

Millennium tower II ja osa Polus -kauppakeskusta

Mikäs täällä on pienen pohjoismaisen ihmisen olla ja elää. Suomalaiseen hintatasoon verrattuna ruoka on edullista, hyvääkin, ja ilmasto lämpöisempi. Tosin kevät on paikallisten mukaan antanut odottaa saapumistaan myös keskeisessä Euroopassa poikkeuksellisen pitkään. Pitempiaikaista asumista varten on tosin myös EU-maasta toiseen muuttavan hoidettava paperityö poikineen, sekä vierailu maineikkaassa ulkomaanpoliisin virastossa. Kyseisestä visiitistä kerrottakoon toisella kertaa, sillä ainutlaatuisena kulttuurikokemuksena vierailu ansaitkoon ihka oman blogijulkaisunsa. Siihen asti: aurinkoista kesän odotusta itse kullekin säädylle!

(Toim. huom. kuvat maaliskuulta, nyt jo vihertää reilusti.)