Perjantai. Slovakiassa vietetään pyhäpäivää ja kaupunki on
aavemaisen hiljainen. Koska suuri osa tuntemistamme slovakeista ei ole kotoisin
Bratislavasta, vaan jostakin Jumalan selän takaa löytyvästä maalaiskylästä, ei
ole vaikea arvata, minne valtaosa kaupungin väestä on suunnannut pyhien
viettoon. Sinne jonnekin, keskelle ei mitään. Suomessa pyhäinpäivää vietetään,
yllätyspyllätys, sunnuntaina, joten töihin on hinauduttava pitkin
jäniksenhampain.
Matkalla vastaan tulee ehkä viisi autoa, kävelijöitä puolestaan
ei näy mailla, ei halmeilla. Pohdin, miltä tuntuisi kävellä Helsingin kaduilla
ilman vilkasta aamuliikennettä ja liikennevalojen piipitystä. Varmaankin yhtä
epätodelliselta kuin lähes samankokoisessa Bratislavassa kyseisenä
perjantaiaamuna. Perillä avokonttorissa kollega toteaa nähneensä työmatkalla
lähes yksinomaan vain toisia samassa lasipalatsissa työskenteleviä
konttorihiiriä.
Muutaman tunnin työskentelyn jälkeen sähköpostiohjelma
sanoutuu irti työsopimuksestaan. Tekisi mieli käydä koputtamassa IT-tuessa
istuvaa insinööriä olkapäälle. Todettuani kyseisen osaston sijaitsevan
suunnilleen eri pallonpuoliskolla, tyydyn suorittamaan avunhuutoni järjestelmän
kautta. Tiiminvetäjämme toteaa pelikoneille suunnatussa asiakastuessa
työskenneltävän 24/7. Vietän muutaman hiljaisen minuutin pohtien, miltähän
teknikoiden naamat näyttävät muutaman työpäivän jälkeen.
Töiden jälkeen on tehtävä muutama henkilökohtaiseen
hygieniaan liittyvä aineellinen hankinta, joten suuntaan hämärtyneessä aavekaupungissa
kohti elämän ja valon keidasta: kauppakeskusta. Vaikka muu kaupunki nukkuisi,
kauppakeskukset ovat Bratislavassa aina auki. Matkalla joku jannu jää
kävelemään viereen ja anomaan rahaa bussilippuun. Naama on tuttu ja totean jo
kerran piffanneeni kaverille jotkut lippurahat. Jälkeenpäin harmittaa. Ehkä
kadunmiehellä oli ihan oikeasti tarve pienelle sponsoroinnille.
Tällä välin myös O on vapautettu konttorin syövereistä ja suuntamme yhdessä lähikauppaamme
Lidliin. Molempia on alkanut se ainainen jääkaapin valo jo kyllästyttää.
Paluureissulla kannettavaa on niin paljon, että kotona on pakko tarkistaa
eteisen peilistä, etteivät käsivarret ole yllättäen kasvaneet pituutta. Ilmeisesti ovat vielä ihan normaalit.
Loppuilta vierähtää sokerihumalassa keskinkertaisen
Hollywood -elokuvan kera. Perjantai.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti