Japaniinia – matkalla nousevan auringon maassa, part 2. Kioto ja Nara

On sunnuntai 19.10. armon vuotta 2014 ja olemme viettäneet kolme yötä Tokiossa. Pakkaamme jälleen laukut ja nyssäkät ja suuntaamme Tokion päärautatieasemalle. Ennen Japaniin lähetöämme olemme tilanneet internetin ihmemaailmasta molemmille oman Japanin Junapassin (Japan railpass) seitsemäksi päiväksi ja tänään olemme päättäneet ottaa passit käyttöömme. Passi on ostettava ennen Japaniin lähtöä, sillä paikan päältä sitä ei enää saa hankittua.

Kyseinen matkustusasiakirja antaa oikeuden käyttää JR:n rautateillä liikennöiviä junia koko maassa, vaikkakin myös tiettyjen alueiden paikallisia passeja on mahdollisuus tilata. Kaikkein nopeimmat luotijunat eivät pakettiin sisälly, mutta vallan riittävä määrä muita nopeita yhteyksiä eri kaupunkien välillä. Myös useat JR:n paikallisjunat kuuluvat hintaan. Vaikka passin hinta viikolta kipuaakin muutamaan sataan euroon matkustajaa kohden, tulee matkustus passin kera kuitenkin edullisemmaksi kuin erillisten junalippujen hankkiminen jokaiselle matkustuskerralle. Lisäksi se mahdollistaa mainiosti ex tempore -henkiset retket ja poikkeamat suunnitellulta matkareitiltä, mikäli kiinnostavia kohteita ilmaantuu matkan varrelle.

Matkamme Tokiosta Kiotoon taittuu torkkuessa ja vajaassa kolmessa tunnissa olemme kuin huomaamatta taittaneet noin 500 kilometrin mittaisen välimatkan. Ilmastosopimuksen lisäksi Kioto on tunnettu lukuisista buddhalaisista ja shintolaisista temppeleistään ja on siten ansainut lisänimen ”tuhansien temppelien kaupunki”. Kaupunki selvisi toisen maailmansodan tuhoista lähes koskemattomana ja nähtävyyksiä kiertäessä matkalijalla onkin ongelmanaan valtaisa runsauden pula: vielä tänä päivänä kaupunkimaisemaa koristaa yli 1600 buddhalaista ja yli 400 shintolaista temppeliä, joista 17 on merkitty myös Unescon maailmanperintöluetteloon. Lisäksi Kioto on pitkän historiansa aikana toiminut keisarillisen Japanin pääkaupunkina ja on siten Japanilaisille itselleenkin tärkeä kulttuurinen keskuspaikka.

Hikari-junia

Ensimmäinen päivämme Kiotossa kuluu lähinnä haahuillessa ja kaupunkin ilmapiiriä haistellessa. Kun hotelli on löytynyt sekä kartalla että konkretiassa, on jo pimeä, joten vietämme illan kaupunkikävelyn ja ruokailun merkeissä. Tokion taivaita hipoviin pilvenpiirtäjiin verrattuna Kioto on perinteisempi Japanilainen kaupunki, jossa kaupunkikuvan yhtenäisyyden vaalimiseksi juuri edellä mainittujen rakennelmien pystyttäminen on kielletty. Sen sijaan on keskitytty vaalimaan kaupungissa perinteisesti vahvana vallinnutta geishakulttuuria, joka on yhä tärkeä osa japanilaisuutta.

Sisäänkäynti Ninna-jin temppelialueelle

Seuraavana päivänämme Kiotossa otamme operaatioksi kiertää useammankin temppelin poikineen. Sateesta huolimatta suuntaamme suhteellisen läheltä hotelliamme löytyvään buddhailaiseen Ninna-jin temppeliin. Temppeli valmistui alun perin vuonna 888, mutta rakennettiin uudelleen 1630-luvulla temppelialueen tuhouduttua tulipalossa 1400-luvulla. Ninna-jista jatkamme matkaamme jalkaisin kohti seuraavaa kohdettamme Ryōan-jin zenbuddhalaista temppeliä ja sen alueella sijaitsevaa kuuluisaa kivipuutarhaa. Ilmeisesti emme ole saavuttaneet satoria, eli zenbuddhalaisten tavoittelemaa valaistumisen tilaa, sillä yrityksistä huolimatta emme kykene samalla kertaa näkemään puutarhan kaikkia 15 kiveä. 

Ryōan-jin kivipuutarha

Ryōan-jissa

Valaistumattomuudestamme huolimatta matkamme jatkuu kohti seuraavaa Unescon perintökohdetta, Kinkaku-jin kultaisen paviljongin temppeliä. Alueella vellovasta ihmismassasta ja opaskirjastamme päätellen olemme saapuneet yhteen Kioton tärkeimmistä nähtävyyksistä. Kolmikerroksisen rakennuksen kaksi ylintä kerrosta on päällystetty puhtaalla lehtikullalla ja paviljongissa säilössä on itsensä Buddhan pyhäinjäännöksiä. Buddhalaisuutta harjoittaville voi paikan kuvitella olevan siten erityisen tärkeä. Tosin jälleen kerran katselemme jälleenrakennettua pytinkiä vuodelta 1955, sillä alun perin 1300-luvulla rakennettu paviljonki on onnistuttu tuhoamaan useaan otteeseen erinäisissä tulipaloissa. 

Kinkaku-ji

Temppeleiden ihastelun jälkeen alkaa jo hämärtää, joten suuntaamme keskikaupungille Nishiki-kadulla ja sen läheisyydessä sijaitsevalle markkina- ja ostosalueelle, jossa tosin varsinainen markkina-aika on jo ohitse, mutta katetut ostoskujat tarjoavat suojaa ajoittaisilta sadekuuroilta. Pyörähdämme myös Kamogawa-joen varrella sijaitsevalla Ponto-chō-kadulla, joka on yhä tänä päivänä tunnettu perinteisistä geisha- ja teetaloistaan. Kadun autenttinen tunnelma ilahduttaa, sillä temppeleitä lukuun ottamatta Kioto on kuitenkin pääsääntöisesti modernia betoniviidakkoa.

 

Ihan kujalla, bambukujalla

Tiistaiaamun valjetessa päätämme heti aamutoimien jälkeen tepastella ihastelemaan Arashiyaman bambukujaa. Viileä ja varjoisa nähtävyys on tosin jo aamusta väen kansoittama, joten jonkin aikaa kujalla trampattuamme hyppäämme jälleen junaan ja suuntaamme päiväksi Japanin ensimmäiseen pysyvään pääkaupunkiin Naraan. 13 230 000 asukkaan Tokion ja 1 464 990 asukkaan Kioton jälkeen 364 466 asukkaan kansoittama Nara tuntuu suorastaan pikkukaupungilta. Nähtävyytenä Nara on kuitenkin oivallinen: kaupungista löytyy useita silmää hivelevän hienoja temppeleitä kävelymatkan päässä rautatieasemalta. Kierroksemme kattaa muun muassa kuvissa näkyvät Daibutsu-den ja Nigatsu-dōn temppelit. Lisäksi Naran kaduilla ja temppelien pihoilla vaeltaa tuhatkunta kesyä peuraa jäänteenä ajoista, jolloin niitä pidettiin Jumalan sanansaattajina. Suorastaan huikea paikka!

Daibutsu-den - maailman suurin puurakennus

Nigatsu-dō

Illaksi suuntaamme jälleen takaisin Kiotoon ruokailemaan ja suunnittelemaan seuraavien päivien ohjelmaa. Itadakimasu!

Paikallista pikaruokaa

Japaniinia – matkalla nousevan auringon maassa, part 1. Tokio

On keskiviikko 15.10 kuluvaa vuotta. Työpäivän jälkeen keräämme kasaan viimeiset matkatavarat ja suuntaamme Wienin lentokentälle kirjautuaksemme lentoyhtiö Emiratesin lennolle Dubain kautta Tokioon. Ensimmäinen pätkä lennosta sujuu yöaikaan ja saavumme Dubaihin kukonlaulun aikaan torstaiaamuna. Allekirjoittanut nousee seuraavaan koneeseen edellispäivän samoilla silmillä ja kolme Wallander -elokuvaa viisaampana, joten seuraava istunto sujuukin jo melko lailla nukkuessa. Yhteensä 16 tunnin matkaamisen jälkeen saavumme Tokioon puolenyön paikkeilla paikallista aikaa. Passintarkastuksessa jonottamisen ja junareitillä puljaamisen jälkeen saavumme lopulta hotellille lähempänä kello kahta yöllä ja painumme hetimmiten pehkuihin. 

Ensivaikutelma Tokiosta

Jotain uutta ja jotain vanhaa

Seuraavana yönä unta riittää ja kuorsaamme pitkälle puolenpäivän yli. Perjantaipäivä alkaakin osaltamme kohtuullisen myöhään. Toisaalta pääsemme viettämään iltaa ihastellen metropolin valoja ja aktiivista iltaelämää. Illan aikana mm. keisarillisen palatsin alue ja Tokio Tower, japanilainen mukaelma Eiffel-tornista, tulevat tutuiksi. Ihailemme aikamme Tokiota lintuperspektiivistä, jonka jälkeen ramppaamme edes takaisin valaistuja katuja ja kujia. Päädymme lopulta illallistamaan viikonlopun viettoon suuntaavien liikemiesten kanssa englanninkielisellä ruokalistalla varustetussa izakayassa, jota voisi kuvailla japanilaiseksi vastineeksi pubille. Erotumme muista illallistajista ulkonäön ja syömäpuikkojen käsittelynäppäryyden suhteen melko räikeästi. Viereisen pöydän herrasmiehet intoutuvatkin utelemaan kansallisuuttamme ja matkasuunnitelmiamme. Keskustelu toki tapahtuu ylenpalttisen kohteliaasti niin kuin maassa tuntuu olevan tapana.

Perjantai-illan liikennettä

Tokio Tower

Tokio linnun silmin

Lauantaina pääsemme liikenteeseen jo kohtuullisen aikaisin, vaikka jet lag vielä painaakin päälle. Aikaeroa Slovakian ja Japanin välillä on seitsemisen tuntia ja idän suuntaan matkustettaessa univaihe on viivästynyt paikalliseen aikaan nähden. Aivan kivuttomasti ei siis uuden aikavyöhykkeen haltuunotto onnistu. Suuntaamme kuitenkin Tsukijin kalamarkkina-alueelle, jossa ani varhain aamulla tapahtunut markkinaosuus on jo ohitse, mutta paikallisten suosimat pienet sushi ravintolat ovat vielä avoinna ja tarjoilevat todennäköisesti kaupungin tuoreimmasta kalasta valmistettua sushia.

Herkkua on siinä monenlaista

Sushiherkkujen jälkeen jatkamme matkaa Tokion suurimpaan shintolaiseen pyhäkköön, Meiji-jinguun. Pyhäkköalue ja sen rakennelmat ovat alun alkujaan vuodelta 1920 ja nimetty 1860-luvulla Japania uudistaneen Meiji-keisarin mukaan. Kuten moni muukin rakennus ja rakennelma Tokiossa, myös Meiji-jingu tuhoutui toisen maailmansodan pommituksissa. Vaikka nyt ihastelemamme pyhäkkö onkin siis jälleenrakennettu vuonna 1958, on alueen tunnelma kuitenkin melko autenttinen. Alueella kanssamme käyskentelee jonkin verran turisteja, jonkin verran paikallisia, shintolaisuuttaan harjoittavia japanilaisia ja yllätys, yllätys, useampiakin paikallisia hääseurueita perinteisissä kimonoissaan. Yhdestä seurueesta bongaamme länsimaisen sulhon sukulaiset vanavedessään.

Meiji-jingu

Meiji-jingun jälkeen vaihdamme rauhalliset, luonnonläheiset maiset jälleen kaupungin neonvaloihin, sillä seuraava kohteemme on valtavan ihmismassan kansoittama Shibuya crossing.  Kyseessä on siis nuorison suosimalla ostosalueella sijaitseva iso risteys, jossa liikennevalojen vaihtuessa suojatietä on ylittämässä sellainen massa ihmisiä, ettei pieni härmäläinen ole ennen moista nähnyt. Mikäli Wikipediaa on uskominen, kyseessä onkin yksi maailman vilkkaimmista tienristeyksistä. Ainakin mitä tulee jalankulkijoiden määrään. Pällistelemme aluetta tovin Shibuyan metro- ja rautatieaseman ylemmistä kerroksista, ennen kuin jalkaudumme kadulla aaltoilevan väenpaljouden sekaan. Haukkaamme iltapalaa niinkin eksoottisessa ruokapaikassa kuin Burger King, mutta minkäs teet kun ruokalistalta löytyy mustan sämpylän kera tarjoiltavaa hampurilaista.

Shibuya crossing

Mustaa burgeria

Seuraavana päivänä tarkoituksemme on hypätä junaan ja puksutella Fuji-vuoren ohitse kohti Kiotoa. Siitä kuitenkin enemmän seuraavalla kerralla. Stay tuned!

Sushi time!

Elokuu ja Praha. Istumme O:n kanssa kahvilan terassilla nauttimassa viimeisistä kesäisistä päivistä ja mietimme, miten selvitä edessä siintävästä syksystä ja sen harmaudesta. Jostakin pälkähtää jommankumman pieneen päähän ajatus matkasta nousevan auringon maahan Japaniin. Tuumailemme ideaa tovin ja teemme laskelmia syksyn talouden suhteen. Vähitellen hulvaton päähänpistomme alkaa näyttää vähemmän utopistiselta ja lokakuun koittaessa olemme varanneet lentoliput Wienistä Tokioon ja takaisin.

Puolitoistaviikkoinen reissumme on nyt takanapäin ja ansaitsee oman erillisen postauksensa, ellei jopa useampia postauksia. Tiivistetyssä muodossa matkan voisi summata kahdella sanalla: kannatti lähteä. Vielä pari viikkoa jälkikäteen olemme fiilistelleet reissua askartelemalla omia makirullia. Aivan yhtä esteettisiä ja tuoreista raaka-aineista valmistettuja pylpyröitä emme ole onnistuneet pyörittelemään kuin keittiömestarit Kaukoidässä. Suhteellisen autenttisen makukokemuksen lisäksi sushin valmistus tarjoaa myös mukavaa arki-illan askartelua, mikäli kärsivällisyys riittää näpertelyyn ja sormiin tarrautuva riisi ei tee hulluksi.

Tästä homma alkaa. Viikonlopun sapuskoista ylijäänyt riisi, joka sattumalta osoittautui sushiriisiksi, levitetään ohuelti leväarkin päälle. Perinteisemmän makuinen lopputulos saadaan varmasti valmistamalla riisi ohjeiden mukaan, mutta päätimme tällä kertaa värkkäillä vähän omanlaisiamme kääryleitä. Internetin ihmemaailmasta löytämiemme ohjeiden mukaan ainakin kaksi kolmasosaa leväarkista pitäisi siis saada riisin peittoon. Toim. huom. kuvan oikeassa yläkulmassa ensimmäisen kierroksen tuloksena syntynyt jokseenkin epäonnistunut makirulla...

Seuraavaksi riisin levitys viimeistellään kostein sormin. Kosteuden pitäisi kuulemma vähentää riisin takertumista, mutta voin kertoa ettei muuten vähennä. Tarraa ainakin allekirjoittaneen räpylöihin liiman lailla, saa hermot kärähtämään ja aikaiseksi massiivisen kokoisia makirullia riisin levittyessä huonosti. Tai sitten rouva ei vain ole tarpeeksi suurisuinen. Toim. huom. oikeassa yläkulmassa olevassa snapsilasissa on vettä käsien kostuttamiseen. Mitään hermotusta loiventavaa ei siis operaation aikana tarvittu.

Kun riisi on saatu taisteltua kohdilleen, asetellaan loput täytteet paikoilleen ja bambumaton avulla pyritään rullaamaan aikaiseksi tasaisen pyöreä ja napakka sushipötkö. Ensimmäinen satsi menee ainakin J:n ja O:n keittiössä yleensä päin mäntyä tai katajaa, mutta alkaa jo toisella rullauksella muistuttaa enemmän autenttista esikuvaansa.

Rullauksen tuotteena syntyneestä pötkylästä leikellään suurin piirtein suuhun mahtuvia palasia ja siinäpä niitä sitten on. Makirullia syntyi ainakin tällä yrittämällä siihen malliin, että tarkoituksena olisi nauttia niistä myös huomisen lounaseväinä. Siitäkin huolimatta, että sushi ei kyllä seuraavan päivän sapuskana erityisemmin enää säväytä. Todellisille kulinaristeille suosittelemmekin avointa mieltä ja matkaa Japaniin. Jälkimmäisestä ehkä enemmän seuraavalla kerralla. Sayonara!